Suomi kehitysavun saajasta sen maksajaksi

Kehitysyhteistyö on globaalin avun muoto, jota kehittyneemmät valtiot ovat tehneet ahkerasti vuosikymmenien ajan. Suomen valtion avustushistoria juontaa 1950-luvulle, jolloin liityimme yk:n jäseneksi. Yk:n Jäsenillä on velvollisuus tehdä kehitysyhteistyötä, joten Suomen ensimmäiset projektit alkoivat 1950-luvulla. Kehitysyhteistyömme on isommassa mittakaavassa alkanut kuitenkin vasta 1960-luvulla. Kehitysyhteistyön tavoitteena on muun muassa pyrkimys tasa-arvoisempaan maailmaan ja auttaa köyhiä valtioita pois köyhyydestä. Suomi on itse ollut kehitysyhteistyön nettomaksaja vasta 1960-luvun lopulta saakka, jota ennen olemme itse vastaanottaneet apua sotienjälkeisenä aikana enemmän kuin olemme antaneet.

Kehitysyhteistyö ja sen tehokkuus on puhuttanut paljon läpi vuosikymmenien ja tasaisin väliajoin mediassa esiintyy ehdotuksia avun lopettamassa tai oltaisiin valmiita muuttamassa nykyistä valtiontalouteen sidottua maksumallia. Suomi maksaa kehitysapunsa pohjautuen Yk:n maiden väliseen sopimukseen. Suomi on myös sitoutunut Yk:n tavoitteeseen, että valtiomme käyttäisi 0,7 % bruttokansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön. Tavoite on valitettavasti osaltamme täyttämättä, lähinaapureistamme esimerkiksi Ruotsi, Norja ja Tanska ovat tavoitteen saavuttaneet. Käytimme kehitysyhteistyöhön vuonna 2013 0,55 % BKT:stä, joka rahallisesti tarkoittaa noin reilun 1,1 miljardin vuosi-investointia. Avun sitominen bruttokansatuotteeseen tarkoittaa, että avun rahallinen määrä vaihtelee vuosittain, vaikka prosentti säilyisi samana. Olemme  vuosikymmenien varrella muutelleet ”apuprosenttiamme”. Onnistuimme nostamaan avun määrän 0,7 % nopealla vauhdilla reilussa 20-vuodessa 1990-luvun alkuvuosiin mennessä, mutta laman seurauksena avun määrää laskettiin 90-luvun alun jälkeen ja se kävi pienimmillään 0,4 %.

Kehitysapua kumppanimaihin toteutetaan erilaisin menetelmin, joita ovat esimerkiksi valtion suorat budjettituet, suurlähetystöjen ja kehitysmaissa toimivien kansainvälisten avustusjärjestöjen kautta annettavat hankerahoitukset sekä kansalaisjärjestöjen avulla tehtävä projektiluontoinen kehitysapu, kuten esimerkiksi oma työni on. Työskentelen itse pääasiassa hankkeissa, jotka saavat rahoituksensa Suomen ulkoministeriöltä. Paikallinen Green Living Movement Sambia toteuttaa hankkeen yhteistyössä Green Living Movement Suomen kanssa ja ulkoministeriölle tulee raportoida rahankäytöstä. Projektit työllistävät paikallisia, yhden henkilön Suomessa, antavat minulle kokemusta työnteosta Sambiassa sekä auttavat useita kyläyhteisöjä maaseudulla. Monia muitakin molempia maita tukevia hyötyjä on löydettävissä.

Suoriin budjettitukiin liitetään usein ongelmia, kuten korruptio sekä tukien valuminen vääriin kohteisiin verrattuna ennalta sovittuihin. Erityisesti vanhat siirtomaavallat valtiot maksavat isoja summia suoraa rahallista apua, joita valtion hallintoelimet käyttävät osittain väärin tarkoituksiin, lisäksi vaarana on että tukirahoja valuu kansainvälisten teollisuusyrityksien eduksi. Budjettituen toinen merkittävä ongelma on, että tuki on ajoittain kuin lumetta länsimaalaistuneiden yhteiskuntien hyvyydestä, koska nämä yhteiskunnat usein ottavat monilta kehittyviltä mailta moninkertaisesti itselleen verrattuna tarjoamaansa apuun. Esimerkiksi vuonna 2010 globaalin kehitysavun kokonaismäärä oli yhteensä 95 miljardia euroa sisältäen budjettituen ja muut avun muodot, kun veroparatiiseihin ohjatut varat kehitysmaissa toimivista yrityksistä olivat arviolta 660-870 miljardia euroa.

Suoraa rahallista tukea tehokkaammalta ja oikeudenmukaisemmalta vaikuttaa esimerkiksi, niin sanottu pirstaloituneempi hanke- ja projektiluontoisemmin maksettava kehitysapu, jota esimerkiksi Suomi pääasiassa tekeekin. Tämän avun kohteista oivallisia esimerkkejä ovat paikallisten ihmisten kouluttaminen. Tutkitusti erityisesti tyttöjen kouluttaminen on erittäin tehokas tapa edistää kehitysmaiden elinoloja, koska koulutuksen ja työllistymisen myötä syntyvyys laskee sekä voidaan nähdä selvää kehitystä sukupuolten välisessä tasa-arvossa ja naisten asemassa. Lisäksi hyvinä avun esimerkkeinä on toiminut mobiiliteknologian rakentaminen, yleisen infrastruktuurin rakentaminen, maatalouden kehittämishankkeet sekä paikallisten ihmisten kapasiteetin vahvistaminen esimerkiksi projektien hallinnassa ja atk-taitojen osalta. Turvallinen sanitaatio, ympäristön suojelu, puhtaan veden hankkeet sekä tapauskohtaisesti myös tietyt suorat materiaaliset avustukset ovat oivallista kehitysyhteistyötä. Materiaaliavun ongelmaksi voi kuitenkin muodostua ajoittain, että se voi vaarantaa paikallisen liiketoiminnan, jos vastaavia tavaroita annetaan ilmaiseksi kehitysapuna. Yhtenä valitettavimmista Afrikan kehitystä hidastavista ongelmista on edelleen viennin rajoittaminen. Afrikan mailla olisi paljon kapasiteettia tuottaa ja viedä esimerkiksi maataloustuotteita ja hedelmiä uusille markkinoille, mutta valitettavasti esimerkiksi Euroopan tahtotila ei riitä markkinoiden kunnolliseen avaamiseen. Lieneekö syynä pelko omien tuotteiden markkinaosuuksien pienenemisestä.

Kehitysapu herättää paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Mielestäni kehitysapu joistain rakenteellisista ongelmista huolimatta vähintä mitä voimme tehdä monien heikossa asemassa olevien valtioiden hyväksi. Kehitysavun vastustamista ihmettelee osuvasti Helsingin yliopiston maailmanpolitiikanprofessori Teivo Teivainen Helsingin sanomissa 26.03.2010 ”Kehitysavun lakkauttamisen vaatiminen sen perusteella, että se ei ole poistanut köyhyyttä Afrikasta, on kuin vaatisi leipäjonojen poistamista sen perusteella, että ne eivät ole lopettaneet kodittomuutta Suomesta.”

Lähteet:

Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen verkkosivut

Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen julkaisu Kauas verot karkaavat

Ulkoministeriön verkkosivut